Ajatuksia kasvattamisesta

En ole mikään ammattimainen kasvattaja. En volyymin suhteen (no en tod.) enkä tietotaidoltani. Erittäin valitettavaa on, että en ole poikkeus. Koirien kasvattaminen ei ole ammatti Suomessa, eikä niissäkään maissa, missä koirien kasvattamisella voi itsensä elättää, tunnu olevan kovin paljon parempi tieto-taito. Todella harva kasvattaja todella tietää, mitä tekee. Kokemuksen myötä oppii jotain, mutta vaikka en sokeasti usko ”tieteellisesti todistettuun totuuteen”, voi silti yksittäisten käytännön kokemusten perusteella mennä pahasti harhaan. Miksi kaikkien pitäisi tehdä asiat hankalimman kautta ja toistaa virheitä?

Itse asiassa minua ottaa erittäin pahasti päähän, ettei mikään taho varsinaisesti huolehdi asiasta. Periaatteessahan se tehtävä kuuluisi Kennelliitolle, mutta minun silmääni Kennelliitto on tulkinnut tehtäväänsä niin, että pyrkii mahdollisimman suureen rekisteröintimäärään, ei mahdollisimman hyviin rotukoiriin. Laatua voisi kohottaa määrän kärsimättä, mutta harvoin laatu paranee pelkästään määrää lisäämällä.

Rotujärjestötkin valvovat oman rotunsa etua ja kehittävät jalostusta. Kirjoitetaan jalostuksen tavoiteohjelmia, ohjesääntöjä ja minimivaatimuksia pentueille. Ovat ne toki enemmän kuin ei mitään aloittelijoille. Mutta käytännön tasolla samat ihmiset jotka kirjoittavat tavoitteisiin että tulisi pyrkiä käyttämään vanhempia uroksia, käyttävät itse uroksiaan heti yksivuotiaina raakileina. Kuka enää muistaisikaan niitä viisivuotiaina, kun koiran ominaisuuksista voisi jo jotain sanoa? Puuttumatta tässä kohdin siihen, miksi ihmiset toimivat rotujärjestöissä ja kenen etua he ajavat. Toivottavasti koirien!

Keskustelupalstoilla säännöllisesti kinataan kuka on sopiva tai valmis kasvattajaksi. Onko 16-vuotias sopiva? Onko 60-vuotias yhtään parempi? Saahan sitä kinata, mutta pidäppä keskustelupalstan tuomiota tai oikeutusta riittävänä. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Itse olen kerännyt tietoa pian 20 vuotta kasvattamisesta, mutta olen edelleen aivan aloittelija. Lähes kaikilta käymiltäni kursseilta on voinut oppia jotain, joiltain paljonkin. Paljon olen oppinut kokeneemmilta kasvattajilta, mutta suurin osa informaatiosta pitää suodattaa. Jollain opilla on saattanut olla vankka kannatus 20 vuotta sitten, mutta ei se silti tee siitä kiveenhakattua totuutta. Toisten kokemuksista voi myös oppia. Mieluummin seuraan, mitä kasvattajat tekevät, kuin mitä he muille neuvovat. Eivät välttämättä ole samoja asioita.

Kasvattajan peruskurssi sisältää todellakin vain alkeet pikaisesti käytynä. Siitä ei vielä voi katsoa muuta hyötyä, kuin on oikeutettu kennelnimeen, ehkä saa koiran astutettua ja kenties myös rekisteröityä. Kyllähän silläkin voi jo olla kasvattaja. Itse kävin kasvattajanperuskurssin ennen ensimmäistä pentuettani, enkä voi sanoa saaneeni edes vähän lisää varmuutta kurssilta. Tosin olin toki siihen mennessä hankkinut itsenäisesti tietoa jo usean vuoden ajan lukemalla, kuuntelemalla ja kursseilta.

Sukutauluja olen tutkinut alkuvaiheessa tosi innokkaasti, opiskelin niitä vuosia. Intoni on hieman laantunut, mutta onnekseni minulla on hyvä nimimuisti ja pystyn liittämään nimet sukuihin ja ominaisuuksiin. KoiraNetin sukutaulut ovat omalla tavallaan aivan loistava juttu, mutta liikaa niihin ei pidä mennä luottamaan, virheitä on.

En lopultakaan tiedä, onko minulla mitään sanottavaa aiheesta. Valittaminen on huomattavan helppoa. Mutta joitain periaatteita minulla on omassa kasvatustoiminnassani:

  1. Koirayksilö. Koiralla täytyy olla jotain annettavaa. Sen täytyy olla kauttaaltaan riittävän hyvä koirana. Rotuominaisuuksien tulee olla selkeät. Huippuja ei tarvitse olla. Näyttelytuloksia arvostan, ne ovat kuitenkin ainoa ”ulkopuolinen totuus” jonka koirasta voi saada. Luotan myös omaan arviooni, ehkä enemmän kuin näyttelytuloksiin. Ymmärrän kuitenkin sokeutumisen riskin ja siksi arvostan näyttelytulosta vertailukohtana oman arviooni.
  2. Terveys. Terveys on tietenkin osa koirayksilöä, mutta itse ajattelen sitä laajemmin kuin yksilön ominaisuutena. Terveydellinen ominaisuus tulee arvioida suhteessa rotuun. Yksi heikompi polvi ei tarkoita sairasta koiraa. Koiran terveyteen kuuluu tuhansia muitakin kohtia kuin silmät tai polvet. On tärkeää kerätä tietoa myös silmistä ja polvista, koska tiedetään niissä olevan taipumusta perinnölliseen heikkouteen. Mitä laajemmin tietoa on saatavilla sitä enemmän arvoa sillä on. Tätä tietoa pitää myös osata arvioida ja käyttää hyväkseen. Mutta silmiin ja polviin (ja muiden rotujen osalta esim. lonkkiin tai kyynääriin) ei pidä sokeasti tuijottaa ja katsoa KoiraNetistä, että ”terve koira”! Pitää katsoa, että tällä koiralla ei tässä tarkastuksessa löytynyt huomautettavaa.
  3. Luonne. Luonteen pitää miellyttää minua, mutta harvoimpa tunnen edes käyttämieni uroskoirien luonteita. Parhaiten pystyn vaikuttamaan käyttämieni narttujen luonteisiin. Mutta niistäkin tulee yllätyksiä. Esimerkkinä meidän Napero: se on täydellinen lemmikki, mukava ja tasapainoinen kaikin puolin, mutta monilla sen pennuilla on selkeästi arkuutta luonteessaan. Napero itse asiassa pentuaikanaan osoitti arkuutensa: se ei suostunut astumaan askeltakaan pois omalta pihalta kun muut pennuista olivat lähteneet omiin koteihinsa ja aloitimme normaalin koira-arjen luovutusiän jälkeen. Pikkuhiljaa reviiri laajeni, eikä muutaman viikon jälkeen ollut enää minkäänlaista ongelmaa. Oma arvioni on, että silläkin on kuitenkin pohjalla arkuus, josta se pääsi yli. En voi tietää, onko kuvailemani ominaisuus periytynyt pennuille vai onko arkuus tullut ihan muuta kautta. Mutta joka tapauksessa jokaisella jalostukseen käytettävällä koiralla pitäisi olla tasapainoinen luonne.
  4. Suku. Uskon luonnon tietävän parhaiten ja pyrin välttämään ahtaita sukutauluja. KoiraNetissä en halua nähdä ”tilkkutäkkiä” yhdessäkään suunnittelemassani pentueessa. Vähemmän väriä on tässä tapauksessa parempi. Tosin ei pidä uskoa mitä näkee, vaan tarkastaa myös yksilöt, sillä etenkin tuontikoirien merkitsemisessä ei sukulaisuudet näy, jos samaa koira esiintyy eri rekisterinumeroilla. Sen lisäksi haluan ”nähdä” miltä joku yhdistelmä näyttäisi ja mieluusti tuntea mahdollisiman monta sukutaulun koirista. Olisi ihan älyttömän hienoa päästä joskus kasvatustyössä sellaiseen tilanteeseen, että voisi käyttää omia kasvatteja, joista todellakin tuntisi ominaisuudet ja tietäisi mitä voi odottaa!

Yhteistyötä arvostan erittäin paljon. Kokemusten ja koirien jakamista. Yhteiseen asiaan panostamista, eikä aina vaan omaan napaan tuijottamista. Olen aina valmis antamaan oman panokseni. Mitä enemmän antaa sitä enemmän saa.

Bichon friset ovat Suomessa jo ulkonäöltään riittävän hyviä, niitten kanssa pitäisi panostaa luonteisiin ja terveyteen, mutta en koe sitä omaksi tavoitteekseni. Bolognesejen kanssa on paljon enemmän tekemistä ja siinä näen itselleni haastetta ja tavoitteita.

En odota tulevani koskaan suureksi tai arvostetuksi kasvattajaksi, mutta haluan tehdä hyvin sen mitä teen. Vaikutus voi olla äärimmäisen pieni, mutta ei minulla ole pyrkimyksiäkään suuruuteen. Pentuemääräni on tosi pieni ja osittain otan kunniaa myös niistä pennuista jotka eivät ole koskaan syntyneet. On taito myös jättää koiria pois kasvatuksesta, jos ei usko niihin tai pysty hyväksymään niiden kaikkia ominaisuuksia.

Tavoitteenani on saada jonain päivänä kokoon kasvattajaryhmä bologneseilla ja päästä esittämään sitä kehissä. Haluan olla tekemässä tätä rotua tunnetuksi.

Mainokset

Bichons, bichons, nothing but bichons

Bichon frise ei oikeastaan sovi tyyliini (ei niin, että minulla sellainen olisi). Itse asiassa en ole edes lapsena koskaan halunnut koiraa. Kun vanhempani sortuivat vuosien kinuamisen uuvuttamina ja lupasivat pikkusiskolleni tällaisen ”allergiaystävällisen” koiran, niin olin täysin sitä vastaan. Ensinnäkään en uskonut hetkeäkään, että perheeni olisi kyennyt hoitamaan koiraa ja sen turkkia. Toiseksikin bichon frise oli niin nolon näköinen, etten ikipäivänä kuvitellut voivani käyttää sitä ulkona kuin pahvilaatikkoon piilotettuna.

Kun pentu kuitenkin asteli taloon ja ensimmäisen kerran lipaisi minua pienellä kielellään, olin myyty. Siitä se lähti, oma oli saatava kun lähdin opiskelemaan. Bichoneita on ollut useampi kuin välitän laskea, mutta olen aina ollut kiinnostunut myös muista bichon-ryhmän koirista. Coton de tulear, nelivuotias kodinvaihtaja Roosa, vietti meillä hiihtoloman vuoden 1998 paikkeilla. Ei ollut tosiaankaan minun juttuni! Bologneseista haaveilin tosi pitkään, mutta kun menin näyttelyyn niitä katsomaan, ne olivat niin syntisen rumia, että luovuin tuumasta useammaksi vuodeksi, kunnes Suomeen tuli Alessia, johon ihastuin. Perheenperustamisen ja muiden asioiden vuoksi pennun hankkiminen aina lykkääntyi ja sain ensimmäisen bologneseni vasta vuonna 2008.  Olin juuri ehtinyt luopua toivosta ja ruveta katselemaan tiibetin terriereitä ihan tosissani, kun minulle tarjottiin mahdollisuus hankkia Lilla. Muita rotuja, joita olen harkinnut ovat mm. jack russelin terrieri, briardi ja pinseri.

Miksi sitten bichon? Ehkä eniten pidän niiden iloisesta ja ystävällisestä luonteesta. Sen lisäksi ne täyttävät tietyt kriteerit, eli eivät ole rakenteeltaan sairaita. En voisi hyväksyä koiraa, jolla olisi liian pitkä selkä, liian lyhyet jalat tai kuono tai muutakaan sairasta piirrettä. Bichoneissa sairas piirre on turkki, jonka kanssa ne eivät kykenisi selviytymään luonnossa. Mutta ihminen on turkin tehnyt ja sen hoitaa.

Olisin pari vuotta sitten siirtynyt kokonaan bologneseen, koska se herättää minussa enemmän intohimoja kuin bichon frise, mutta en vain kyennyt luopumaan bichoneista. Rakastan trimmaamista. Välillä turkinhoito on tietty tervanjuontia, mutta trimmaaminen on myös hyvin terapeuttista ja antoisaa. Bichon frisen näyttelyturkista en juuri perusta. Ne ovat liian sliipattuja, ei vaan mene minun pirtaani. Bolognesen näyttely-look on hauska vastapaino bichon friseelle. On todella harmillista, että bolojenkin turkkeja on ruvettu trimmaamaan, koska niiden viehätys on nimenomaan siinä luonnollisessa resuisessa ulkomuodossa. Miksi olla kaksi erillistä rotua, jos ne näyttävät kuitenkin samalta? Minulla ei ole mitään haluja ruveta leikkelemään bolognesen turkkia, voin toki hapsuja tasoittaa, mutta sitä räjähtänyttä ilmettä (jonka pohjalla on pikkutarkasti hoidettu turkki) en halua pilata. Ja saan tietty trimmata mielinmäärin bichoneita, joten minun ei tarvitse käydä oman intohimoisen saksenheilutteluintoni vuoksi bolojen turkkeihin käsiksi 😉 Mutta silmät leikkaisin mieluusti bololtakin esiin, sitä pitää hioa joskus kun Lillalla on pidempi näyttelytauko.

Tulikohan liian pitkä postaus? No, tuskin kukaan kuitenkaan luki.

 

Pentuetapaaminen

Vaikka tämä blogi keskittyy pääosin bologneseen, niin eka postaus on bichoneista. Niissä on kennelini alku.

Viime lauantaiksi oli meille kutsuttu kaikki kasvattini. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, mikä ei ole ollut tänä kesänä ihan selviö. Mukana vilisti yhteensä 10 koiraa, ja kovin paljoa enempää ei olisikaan mahtunut!

Image

Aamupäivällä oli Naperon suku: Naperon mummo Armi, Napero itse sekä tyttärensä Helmi

Tipun pennuista kävi E-pentueesta viisi pentua, yhteensähän tuossa pentueessa oli seitsemän pentua. Tipun pennut ovat selvästi erinäköisiä kuin Naperon suku. Tipu itsekin on erityyppiä kuin Napero, siksi onkin aina ollut huvittavaa kun ulkopuolisten silmissä ne saattavat näyttää aivan samalta. Tipu on korkeajalkainen ja sillä on vahva, hieman meislautunut kallo. Napero on taas sievä lyhytkroppainen ja lyhytjalkainen tiivis pakkaus.

Image

E-pentueesta Toivo, Ekku, Aapo ja Panda.

En ole koskaan aikaisemmin osallistunut pentuetapaamiseen, joten en ole aivan varma mitä siellä kuuluisi tehdä. En ole kaikista aikomuksista huolimatta ennen itsekään järjestänyt tapaamista, vaikka ensimmäiset pennut täyttävätkin pian jo yhdeksän vuotta! Meillä kuitenkin kahviteltiin, jutusteltiin, tutusteltiin ja trimmailtiin. Välillä sain heiluttaa saksiani (siksi juuri rakastan tätä rotua, kun saan trimmata turkkeja).

Oli ihana tavata teitä kaikkia ja kuulla uusimmat kuulumiset! Yritän olla hyvin huolellinen valitessani pennuilleni perheitä ja olenkin onnistunut siinä mielestäni hyvin. Voin vain kiittää koirien hyvästä hoidosta!

************

This blog is focusing in Bolognese, but the first post is about Bichon Frise! I had invited every puppy I have bred to visit us last Saturday. There was ten dogs and there wasn’t  room for many more in my tiny house!

I was so pleased to meet the families and dogs! I must do this every year! (Well, it has been the plan…) And I’m hoping to get my house full of Bolognese one day!

I have been very careful choosing homes to my puppies and it really is worth all the effort!