Bichons, bichons, nothing but bichons

Bichon frise ei oikeastaan sovi tyyliini (ei niin, että minulla sellainen olisi). Itse asiassa en ole edes lapsena koskaan halunnut koiraa. Kun vanhempani sortuivat vuosien kinuamisen uuvuttamina ja lupasivat pikkusiskolleni tällaisen ”allergiaystävällisen” koiran, niin olin täysin sitä vastaan. Ensinnäkään en uskonut hetkeäkään, että perheeni olisi kyennyt hoitamaan koiraa ja sen turkkia. Toiseksikin bichon frise oli niin nolon näköinen, etten ikipäivänä kuvitellut voivani käyttää sitä ulkona kuin pahvilaatikkoon piilotettuna.

Kun pentu kuitenkin asteli taloon ja ensimmäisen kerran lipaisi minua pienellä kielellään, olin myyty. Siitä se lähti, oma oli saatava kun lähdin opiskelemaan. Bichoneita on ollut useampi kuin välitän laskea, mutta olen aina ollut kiinnostunut myös muista bichon-ryhmän koirista. Coton de tulear, nelivuotias kodinvaihtaja Roosa, vietti meillä hiihtoloman vuoden 1998 paikkeilla. Ei ollut tosiaankaan minun juttuni! Bologneseista haaveilin tosi pitkään, mutta kun menin näyttelyyn niitä katsomaan, ne olivat niin syntisen rumia, että luovuin tuumasta useammaksi vuodeksi, kunnes Suomeen tuli Alessia, johon ihastuin. Perheenperustamisen ja muiden asioiden vuoksi pennun hankkiminen aina lykkääntyi ja sain ensimmäisen bologneseni vasta vuonna 2008.  Olin juuri ehtinyt luopua toivosta ja ruveta katselemaan tiibetin terriereitä ihan tosissani, kun minulle tarjottiin mahdollisuus hankkia Lilla. Muita rotuja, joita olen harkinnut ovat mm. jack russelin terrieri, briardi ja pinseri.

Miksi sitten bichon? Ehkä eniten pidän niiden iloisesta ja ystävällisestä luonteesta. Sen lisäksi ne täyttävät tietyt kriteerit, eli eivät ole rakenteeltaan sairaita. En voisi hyväksyä koiraa, jolla olisi liian pitkä selkä, liian lyhyet jalat tai kuono tai muutakaan sairasta piirrettä. Bichoneissa sairas piirre on turkki, jonka kanssa ne eivät kykenisi selviytymään luonnossa. Mutta ihminen on turkin tehnyt ja sen hoitaa.

Olisin pari vuotta sitten siirtynyt kokonaan bologneseen, koska se herättää minussa enemmän intohimoja kuin bichon frise, mutta en vain kyennyt luopumaan bichoneista. Rakastan trimmaamista. Välillä turkinhoito on tietty tervanjuontia, mutta trimmaaminen on myös hyvin terapeuttista ja antoisaa. Bichon frisen näyttelyturkista en juuri perusta. Ne ovat liian sliipattuja, ei vaan mene minun pirtaani. Bolognesen näyttely-look on hauska vastapaino bichon friseelle. On todella harmillista, että bolojenkin turkkeja on ruvettu trimmaamaan, koska niiden viehätys on nimenomaan siinä luonnollisessa resuisessa ulkomuodossa. Miksi olla kaksi erillistä rotua, jos ne näyttävät kuitenkin samalta? Minulla ei ole mitään haluja ruveta leikkelemään bolognesen turkkia, voin toki hapsuja tasoittaa, mutta sitä räjähtänyttä ilmettä (jonka pohjalla on pikkutarkasti hoidettu turkki) en halua pilata. Ja saan tietty trimmata mielinmäärin bichoneita, joten minun ei tarvitse käydä oman intohimoisen saksenheilutteluintoni vuoksi bolojen turkkeihin käsiksi😉 Mutta silmät leikkaisin mieluusti bololtakin esiin, sitä pitää hioa joskus kun Lillalla on pidempi näyttelytauko.

Tulikohan liian pitkä postaus? No, tuskin kukaan kuitenkaan luki.

 

2 vastausta artikkeliin “Bichons, bichons, nothing but bichons

  1. Hyvä, Maria! Hyvin jaksoi lukea🙂. Erityisesti hymyn kasvoilleni sai tuo bolojen räjähtänyt koko, jonka takana on pikkutarkasti hoidettu turkki… Siihen pyritään… :))

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s