Vierailijat

Meillä kävi tänään perhe tutustumassa bologneseen. Tämä rotu on edelleen niin harvinainen, ettei monetkaan ihmiset ole koskaan sellaista nähneet. Itse olen bongannut bolognesen kahdesti livenä! Omasta mielestäni yksi ihan tärkeimpiä asioita on levittää tietoa tästä rodusta. Meillä on käynyt useampi perhe katsomassa koiria ja joskus harmittaa tosi paljon, että noin vain kertoa näistä, mutta ei ole mitä myydä. 

Kuva

 

Lilla ottaa tehtävänsä tosissaan

Joskus tuntuu, että saarnaan tunnin tai pari ja yritän vakuuttaa ihmisiä siitä, että on järkevämpiäkin tapoja viettää aikaa, kuin turkkia hoitaen. Mutta kyllä bolognesen omistaminen kannattaa turkista huolimatta! Joskus sadesäällä kuraisia mahanalusia kuuratessa se saattaa hetkeksi unohtua. Jokaisen rodusta kiinnostuneen on kuitenkin saatava realistinen kuva siitä, mitä bolognesen omistaminen ihan oikeasti tarkoittaa. Uskoisin monen kasvattajan vain haluavan myydä pentuja ihaniin perheisiin, mutta itse haluan että perheet oikeasti ymmärtävät, että turkki on jotain, mihin pitää sitoutua. Se ei ole mahdoton hoidettava, mutta vaatii viitseliäisyyttä. Rotuja on niin monia, että helpompiakin löytyy vaikka kuinka paljon. Välillä olen miettinyt onko tämä sellainen rotu jota kannattaa kasvattaa, jos ei kuitenkaan uskalla suuritöisen turkin takia myydä pentuja. Tietenkin tämä on pelkkää spekulaatiota, kun ei yhtään bolognese-pentua ole vielä tähän taloon syntynyt. 

Lilla ja myös Tiitu ovat siitä ”huonoja” esimerkkejä, ettei niistä saa käsitystä siitä varautuneesta luonteesta, ne kun rakastavat kaikkia ihmisiä. 

Mainokset

Polvitarkastus

Käytin tänään Lillaa polvitarkastuksessa. Sillä on ennestään polvilausuntona 2/1. Nyt kun Kennelliitolla on uusi sääntö, että kolmivuotiaana tehty tutkimustulos on lopullinen niin  kävin hakemassa Lillalle sen lopullisen voimaanjäävän tuloksen. Ilokseni ja yllätyksekseni tämänpäiväinen tulos oli molemmissa polvissa pykälää parempi: 1/0.

Mielestäni on ongelmallista, että viralliset tulokset vaihtelevat. Tekijälle, eli eläinlääkärille, jää aika paljon tulkinnan varaa, jos polvi ei vastaa prikulleen jonkin asteen kuvausta vaan menee siihen välimaastoon. Tänään tulkittiin  parempaan suuntaan, ekassa tutkimuksessa huonoimman mukaan. Kumpikaan ei kerro tarkasti polvien tilannetta.

Joka tapauksessa polvissa on löysyyttä, eikä sitä ole syytä väheksyä vain sen takia, että julkisuuskuva hieman parani. Polvien tilanne otetaan huomioon nyt ja tullaan jatkossakin ottamaan. Jos Lilla onnistuu saamaan pentuja, on isä varmapolvinen yksilö ja jatkossakin tulen olemaan huolellinen valinnoissa. Polvet eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joka pitää ottaa huomioon, enkä tule jatkossakaan keskittymään polviin. Monien mielestä Lilla tulisi polviensa vuoksi jättää kokonaan pois jalostuksesta, mutta mielestäni ihan niin radikaaleihin toimiin ei ole syytä.

Bichoneissa minulla on kokemuksia nollanpolvisista koirista, joiden ristisiteet repeävät tai katkeavat koiran ikääntyessä, noin kahdeksan vuoden paikkeilla. Polvitarkastus ei millään tavoin vaikuta tähän paljon ongelmallisempaan tilaan, eikä omista koiristani hieman löysäpolviset ole kärsineet polvistaan enempää kuin muutkaan. Välillä tuntuu, että polvitarkastuksille annetaan paljon enemmän painoa, kuin mihin olisi syytä.

Pentukuume

Se on jännä juttu, miten se aina iskee. Joskus voi mennä viikkoja, joskus kuukausia, jopa vuosia ihan hyvin, mutta sitten se taas iskee. Pennun näkeminen saattaa laukaista tilanteen ja jokainen, joka omakohtaisesti on kärsinyt pentukuumeesta tietää, ettei se aina mene ohi. On toki käynyt niinkin, että tauti on uusinut kohtauksenmaisesti ja mennyt sievästi ohi. Yleensä se kuitenkin ikäänkuin aaltoilee, välillä kovempana ja välillä taas siedettävämpänä. 

Kuva

Välillä ei niinkään haluta uutta pentua, vaan uutta pentuetta. Viimeisimmästä pentueestanihan on kulunut jo neljä vuotta. Syitä tähän on ollut monia, päällimmäisenä koirissani ollut kutina, joka kesti useamman vuoden ja toisena isona syynä Lillan hedelmättömyys. 

Kuva

Nyt tauti on taas päällä! Tilannetta ei ollenkaan parantanut Kemin näyttelyssä touhunneet bichon-lapsukaiset. Useammasta suunnasta olen pentuja odottamassa, mutta en varmuudella odota yhdestäkään näistä pentu tulevaksi. Mutta ovat ne vaan niin ihania ja vaikka kasvavatkin nopeasti pois suloisimmasta pentuiästä, niin totuuden nimissä on pakko myöntää, että niin onkin paras! 

Tiitu näyttelee – Kemi KV 22.7.2012

Tiitu, Sandra’s Kiss Me Kamia, esiintyi Kemin näyttelyssä ensimmäistä kertaa nuorten luokassa. Tuomarina oli Kurt Nilsson ja tulos erinomainen.

Kuva

Tiitua on (yleensä) ilo esittää, koska se Lillan tapaan on hyvin esiintyvä koira, joka tuntuu nauttivan tilanteesta. Tosi toisenlaisiakin kokemuksia on molemmilta koirilta! Ylläolevassa kuvassa näkyy hienosti Tiitun pitkä askel ja iloinen asenne. Tiitun rakenteessa ei voi olla suurempaa ongelmaa, kun katsoo miten se hyppää, ravaa ja juoksee.

Kuva

Tuomari toivoi Tiitulle suurempia ja pyöreämpiä silmiä. Vaikka en suoraviivaisesti usko kaikkea, mitä tuomarit arvostellessaan toivovat, niin tässä asiassa olen samaa mieltä. Odotan jo kovasti Tiitun tulevia pentuja, vaikka uroksen valinta ei tule olemaan helppoa.

Taas juhlitaan!

Tänään täyttää meidän Armi-mummo 14 vuotta! 

Armi oli toinen oma koirani, jonka lisäksi sain sen kasvattajasta, Päivikistä, hyvän ystävän. Armin hankin näyttelykoiraksi ja kantanartukseni. Armi ei koskaan valioitunut, sillä on useampia vähältä piti sertejä, muttei niitä ihan oikeita. Armi ei myöskään tehnyt minulle yhtään pentua, mutta on ekan pentueeni isoäiti, eli kuitenkin se mistä lähdin liikkeelle. Kaksi Armin pennuista on saavuttanut muotovalion arvon. 

Kuva

Armi – White Pixy’s Day Dreamer

Armi on asunut suurimman osan elämästään anoppini luona. Armi on muuten hyvässä kunnossa, mutta sen hampaat ovat aina olleet sen heikko kohta ja siltä onkin poistettu suurin osa hammaskalustosta. Ientulehdukset vaivaavat sitä edelleen, ja todennäköisesti tulevat lyhentämään sen ikää. Armihan halvaantui jo kuusi vuotta sitten, mutta kulkee edelleen puolijuoksua useamman kilometrin lenkkejä hyvinä päivinä. Armi ei ole koskaan mistään pienistä välittänyt, halvaantumisestakin se toipui lähes entiselleen muutamassa viikossa. Sillä oli luiskahtanut välilevy paikaltaan ja toinen etujaloista jäi hieman rennoksi, minkä takia Armia ei ole koskaan esitetty veteraaniluokassa. 

Syntymäpäivät

Tänään viettävät syntymäpäiväänsä Sismix A-pennut. Napero sisaruksineen täyttää  yhdeksän vuotta, onnittelut kaikille!

Kuva

Napero, Sismix Amazing Inez, 9-v.

Myös perheemme nuorimmainen, Hupi, viettää tänään syntymäpäivää. Hupi täyttää kaksi vuotta, vaikka onkin vielä ihan pentu. 

Kuva

Hupi, White Snowfall Geez Louise 2-v

Kuva

 

Koiranäyttelyistä

Koiranäyttelyt ovat minusta turhuutta monella tavalla. Ensinnäkin luonnonvarojen tuhlausta: ihmiset koirineen ajavat satoja kilometrejä ollakseen kehässä viisi minuuttia, joskus toki selviää vähemmälläkin. Tuomarit eivät aina arvostele pelkästään koiria eikä kaikkien tuomarien osaaminen ole kovin korkealaatuista. Näyttelypaikalla näkee paljon koirien huonoa kohtelua, jännittämisestä ja pettymyksistä aiheutuvaa kiroilua ja sättimistä, sääntöjen vastaista toimintaa ja huonoa kilpailuhenkeä.

Parhaimmillaan näyttelyssä tapaa toisia harrastajia, koiria ja vähän maailmaa. Koiranäyttelyt ovat yksi tapa verkostoitua ja tulla nähdyksi, se tosin vaatii sellaisia sosiaalisia taitoja, joita en omaa. Koiranäyttelyt ovat myös ainoa tapa saada se ulkopuolinen arvio koirasta. Arvioita ovat antamassa hyvin erilaiset tuomarit, eikä yhteen arvosteluun kannata panna liian paljon painoa. Slksi onkin järkevää käyttää jokaista koiraa useammalla tuomarilla, joiden tasoonkin voi kiinnittää huomiota. Itse haluan jokaisella koirallani olevan riittävästi arvosteluja asiantuntevaksi katsomiltani tuomareilta. Loppu on harrastusta. Ja showta.

Näyttelyssä viihtymistä lisää huomattavasti kaunis sää, osaava tuomari ja mukava seura

Minulla ei ole juuri kilpailuviettiä, eikä voittaminen ole tärkeää. Tärkeämpää olisi nähdä miksi tuomari pitää parempana jotain koiraa kuin toisia. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta on turhauttavaa jos tuomari valitsee epätyypillisiä yksilöitä vaikka tarjolla olisi myös hyvin tyypikkäitä koiria. Tosin aina pitää muistaa, ettei näytteilleasettaja näe samaa kuin tuomari, eli sinne turkin alle.

Palkintojen saaminen on toki hauskaa. Ja jos pitää itse koiraansa hyvänä, on siitä mukava saada myös virallinen arvio. Kasvattamisen kannalta pitää myös muistaa, että vaikka joku koira ei pärjäisi ylettömän hyvin kehissä, voi sillä silti olla paljonkin jalostusarvoa. Ja myös toisin päin: jokainen näyttelytähti ei ole arvokas periyttäjä.

En ole mitenkään hyvä esittämään koiria, mutta en toisaalta myöskään osaa katsoa vierestä kun joku muu vie koirani kehään. Bichoneilla on lisäksi turkinlaitto, joka vaikuttaa tulokseen, meilestäni liiankin paljon. Bologneseilla turkinlaitto on hyvin erilaista, niillä yritetään saada turkin oma kihara esiin, kun taas bichon friseillä tavoitteena on kuivatessa suoristaa kirhara näkymättömiin. Bolognesejen turkki on luonnontilaisen näköinen (olematta sitä ihan sananmukaisesti, sillä sekin vaatii uskomattomat määrät työtä ollakseen puhdas, takuton, pöyheä ja tasaisesti kihartunut). Bichoneilla minun mielestäni riittää, että turkki on puhas ja muotoonleikattu, mutta tämän mielipiteeni kanssa olen aika yksin, muut haluavat sen olevan 110% valkoinen, tasainen ja tiptop. Minua ei kiinnosta kilpailla turkinlaitossa.

Yksi vakava puute minulla on: en muista onnitella kehässä tai kehän ulkopuolella voittajia. Minun keskittymiseni on koirassa ja tuomarissa, enkä monesti edes katso kovin tarkkaan ketkä muut voittivat. Jos siis olen jättänyt onnittelematta, niin se ei ole henkilökohtaista. Jos taas minua ei kehän jälkeen onnitella, niin yleensä se on normaalitilanne. Pohjoisen näyttelyissä olen monesti ainoana esittämässä boloa, joten ei ole ketään joka onnittelisi. Tosin olen minä voittanut etelän suuressakin näyttelyssä ilman, onnittelemattajättäminen on yksi tapa ilmaista mielpiteensä tuomarin ratkaisusta. Juuri siksi onkin niin vakava puute, etten muista onnitella kanssakilpailijoita, se on selkeästi negatiivinen merkki.

Mutta joka tapauksessa siis käyn koirineni näyttelyissä. Mieluiten valitse näyttelyitä, jotka ovat lähellä (säästää bensaa eli luonnonvaroja sekä aikaa). Vähintään kerran vuodessa on kuitenkin hyvä käydä kauempanakin, esim. Voittaja-näyttelyssä näkemässä muita. Tällä hetkelläkin puntaroin, ilmoittaisinko Lillan ja Tiitun messariin molempina päivinä. Nämä näyttelyt ovat käsittämättömän kalliita, tietenkään kokonaisuuden kannalta on yhdentekevää, maksaako koiran ilmoittautuminen 45 vai 55 euroa. Mutta yli 200 euroa kahdelta koiralta kahtena päivänä on jotenkin käsittämättömän paljon. Tuomaritkin olisivat ihan OK. Onneksi on vielä aikaa päättää!

Nähdään ja vaihdetaan kuulumisia!