Sairaan kaunis koira

YLE näytti tänään dokumentin jalostuksen ja pentutehtailun ongelmista Sairaan kaunis koira. Samoja teemoja on käsitelty julkisuudessa jo pitkään. Välillä tuntuu, että kaikki koirien kasvattaminen on saanut tosi ikävän maineen.

Itse ajattelen, että jokainen meistä voi tehdä itse parhaansa ja minulla on ollut tapana tehdä asiat omalla tavallani. Esimerkiksi koiranäyttelyissä voittavat monesti koirat, jotka eivät ole parhaita yksilöitä jatkamaan sukuaan. Tuomarin silmään käy ne koirat, joilla on liioteltuja rotupiirteitä, joita ei niin liioitellussa muodossa ole haluttu rotumääritelmässäkään. Koiranäyttelyt ovat showta. Jos niille annetaan jalostuksessa liian iso painoarvo, mennään helposti metsään. Olen aiheesta kirjoittanut ennenkin, mutta itse käytän koiria näyttelyissä. Minulla on jopa ihan mukava määrä valioita. Mutta se, mitä itse haen näyttelyistä, on toinen asia. Näyttelykäynti on minulle laadunvalvontaa. Minut saa onnelliseksi tuomarin lausunto vapaista liikkeistä, terveestä rakenteesta, hyvästä ryhdistä ja kauniista ilmeestä. Ulkonäössä juuri ilme on minulle tärkeä, muusta voi joustaa.

Yksi tärkeä asia koiranäyttelyissä käymisessä on myös se, että näkee toisten kasvattajien koiria ja tietenkin niitä kasvattajiakin ja voi vaihtaa kuulumisia ja tietoa. Kasvattaja, joka ei aktiivisesti (tarkoitan siis joitain kertoja vuodessa, ei joka viikonloppu) käy näyttelyssä, elää omassa kuplassaan eikä voi kehittyä ellei pysty muulla tavoin hoitamaan näitä asioita, esim käymässä kennelvierailuilla ja antamalla koiriaan toisten arvioitavaksi. Minusta tämä käy helpoiten näyttelyissä, missä koirat ja kasvattajat joka tapauksessa kokoontuvat.

Kasvatustyössä voi hyvin käyttää koiria, joita ei ole käytetty näyttelyissä. Näyttelykokemusta ja muuta tietoutta esim kursseilta ja konkarikasvattajilta ammentaneena ajattelen pystyväni arvioimaan koirien rakennetta ja rotuominaisuuksia riittävän hyvin itsekin. On yllättävän vaikeaa vain löytää uroskoiria, joilla olisi kivekset tallessa, terveystutkimuksiin suostuva omistaja ja jotka olisivat käytettävissä jalostukseen. Helppo tie on valita näyttelyssäkäyneitä, joille nämä asiat eivät ole ongelma.

Olen miettinyt ja pohtinut eri rotuja yli 25 vuotta. Lopulta en ole päässyt bolognesea kauemmas bichon frisestä. Rotuvalinnassa minulla on kriteereitä, joista en halua joustaa ja tietenkin henkilökohtaisia mieltymyksiä. Itse en alun perin olisi ikinä valinnut bichon frisetä, koska se ei edes näytä koiralta. Turkin alla näillä kummallakin rodulla on terve koiran rakenne ilman liioiteltuja piirteitä. Niillä on normaali kallo kuonolla, normaalit raajat, normaali selkä ja yleisesti ottaen terve rakenne ilman epänormaaleja ominaisuuksia. Kaiken tämän kattaa kuitenkin varsin erikoinen turkki, joten se mitä alla on, helposti unohtuu. Lisäksi niillä on tyypillisesti sellainen ystävällinen ja iloinen luonne, joka mielestäni tekee niistä erinomaisia seurakoiria.

Torjun pentutehtailua omalta osaltani lisäämällä valistusta. Tämä tarkoittaa konkreettisesti sitä, että meillä käy perheitä tutustumassa rotuun. Ajattelen, että he saavat käsityksen siitä, miltä bolognesen kuuluisi näyttää ja millaisia ne ovat luonteeltaan. Näin nämä ihmiset ehkä osaavat tunnistaa pentutehtaan sellaiseen osuessaan ja tietävät vähän mitä voivat odottaa ja vaatia.

Välillä suunnittelen luopuvani kasvattamisesta, mutta toistaiseksi en ole halunnut sitä suunnitelmaa toteuttaa. Yksi syistä ovat itse koirat. Minusta vaan on hauska touhuta niiden kanssa ja pentujen leikkialustana toimiminenhan on ihmisen parasta aikaa! Itserakkaasti ajattelen, että mieluummin tuota itse edes vähän pentuja, kuin jätän koko homman tietämättömämmille ja osaamattomammille kanssakulkijoille.

Mikään rahasampohan kasvatustyö ei minun tyylilläni todellakaan ole. Hyvä pentue on jotakuinkin +/- 0 rahallisesti. Pystyäkseen tienaamaan pennuilla, pitäisi kaikki kulut pitää minimissä ja se ei ole sitä toimintaa, mitä itse haluan. Tämä on minulle paitsi rakas harrastus, myös tavoitteellista toimintaa. Olen ylpeä siitä laadusta, mikä olen saavuttanut, vaikka jokainen yksilö ei olekaan täydellinen.

Työskentelen myös rotujärjestössä ja minulla on konkreettinen mahdollisuus vaikuttaa rodun tulevaisuuteen. Yhdessä muiden kasvattajien kanssa työskentely on ainoa tie, millä koko rodun osalta voidaan päästä tuloksiin. Jos rodun terveys on hyvä, on tavoitteena ylläpitää taso. Jos taas on parannettavaa, pitää etsiä siihen keinot.

Ajatten, että koirankasvatuksessa monet hyvät keinot on jätetty pois tai hyvin mariginaaliseen asemaan. Esimerkiksi roturisteytykset ovat häviävän vähäisiä myös roduissa, joissa ne olisivat elinehto. Cavalier on erimerkki rodusta, jonka terveys on menetetty. Miksei valittaisi sille normaalikalloista rotua, esim kooikerhondje, jonka kanssa säännöllisesti risteytettäisiin ja saavutettaisiin yhden parhaan seurakoirarodun elpyminen?

Itselleni riittäisi, että olisi pieni kiharakarvainen seurakoira. Ihan sama sille, minkä värinen mallinen se on, kunhan on elinvoimainen ja terve sekä hyväluontoinen. Kiharakarvaisuuskin on siinä ja siinä, kannattaako sitä haluta, mutta allergisille sopivampana se ominaisuus kannattaa säilyttää.

Jos joku on lukenut tähän asti, niin palkkioksi kasvattini, joka on kohtuullisen kaunisilmeinen:

IMG_5067

Mainokset